http://www.gutenberg.org/files/57012/57012-8.txt Miss Harriet Meitä oli seitsemän matkustajaa breakissa, neljä naista ja kolme miestä, joista yksi istui ajajan vieressä, kuskin istuimella, ja me nousimme hevosten astuessa käymäjalkaa ylös pitkää mäkirinnettä, jossa tie kulki kiemurrellen. Olimme lähteneet Étretatista aamunkoitteessa käydäksemme katsomassa Tancarvillen raunioita ja torkuimme vieläkin raikkaan aamuilman raukaisemina. Naiset etenkin, tottumattomina niin varhaiseen ylösnousemiseen, painoivat vähäväliä silmäluomensa umpeen, nuokkuivat tai haukottelivat tunnottomina nousevan päivän herättämälle tunnelmalle. Oli syksy. Molemmin puolin tietä levisivät paljaat kentät, joita lyhyeksi leikattu kauran ja vehnän sänki keltasi, peittäen maata kuin huonoksi ajeltu parta. Kostea maa näytti höyryävän. Leivosia lauloi ilmassa, muita lintuja viserteli pensaikossa. Aurinko nousi viimein edessämme taivaanrannalle ihan punaisena, ja sitä mukaan kuin se nousi hetki hetkeltä kirkastuen, näytti kenttäkin heräävän, hymyilevän, ravistelevan itseään ja riisuvan valkoisesta usvasta kudotun paitansa kuten tyttö, joka nousee vuoteesta. Kreivi d'Étraille, joka istui kuskin istuimella, huudahti: "Kas jänis", ja hän ojensi käsivartensa oikealle päin, osoittaen muuatta apilamaata. Eläin juosta hyppelehti miltei kokonaan ruohon peitossa, niin että ainoastaan suuret korvat olivat näkyvissä, sitten se oikasi kynnöstä kohden, pysähtyi, teki hullunkurisen hyppäyksen, muutti suuntaa, pysähtyi uudelleen levottomana vainuten vaaraa, kahdenvaiheilla tiestä; sitten se alkoi juosta pitkin hyppäyksin ja katosi suureen neliömäiseen juurikasmaahan. Miehet olivat kaikki heränneet ja katselivat eläimen liikkeitä. René Lemanoir virkkoi: "Emme ole juuri kohteliaita naisia kohtaan tänä aamuna", ja silmäillen naapuriansa, pikku paroonitar de Sérennesta, joka taisteli unta vastaan sanoi hän tälle puoliääneen: "Te ajattelette miestänne paroonitar. Olkaa huoleti, hän palaa vasta lauvantaina. Teillä on vielä neljä päivää aikaa." Paroonitar vastasi unisesti hymyillen: "Te olette hupsu!" Sitten lisäsi hän karistaen päältään kaiken unisuutensa: "Kas niin, kertokaapa meille jotakin, joka saisi meidät nauramaan. Te herra Chenal, jolla sanotaan olleen parempi onni kuin herttua Richelieulla, kertokaa joku rakkausseikkailu, jonka olette itse kokenut, mikä tahansa." Léon Chenal, ijäkäs maalari, joka oli ollut hyvin kaunis, hyvin voimakas, hyvin ylpeä ulkomuodostaan ja hyvin rakastettu, tarttui pitkään valkeaan partaansa ja hymyili; sitten tuli hän, hetkisen mietittyään, äkkiä vakavaksi: "Kertomukseni ei ole iloinen, hyvät naiset; kerron teille surkeimmasta rakkaudesta elämässäni. Toivon etteivät ystäväni joudu samankaltaisen rakkauden esineeksi."

Olin silloin kaksikymmentäviisivuotias ja kuljeskelin pitkin Normandian rannikoita kuten vaeltava maalarinsälli konsanaan. Kutsun "vaeltavan maalarinsällin lailla" kulkemiseksi tuota harhailemista reppu selässä majatalosta toiseen tarkoituksessa maalata harjoitelmia ja maisemia luonnosta. En tiedä mitään hauskempaa, kuin tuollainen vaeltaminen sattuman varassa. Olet vapaa, ilman minkäänlaisia kahleita, ilman huolia, ilman ennakkoluuloja, ilman huolehtimista huomisesta. Kulet tietä, joka sinua miellyttää, ilman muuta opasta kuin mielikuvituksesi, ilman muuta neuvonantajaa kuin se, mikä viehättää silmiäsi. Pysähdyt kun puro sinua houkuttelee, kun paistetut perunat ravintolan oven edessä tuoksuvat hyviltä. Joskus määrää valintasi clematiksen tuoksu tai majatalon tyttösten teeskentelemätön silmänluonti. Ei pidä halveksia maalaistytön hellyydenosoituksia. Noilla tytöillä on sielu ja aistit ja kiinteät posket ja raikkaat huulet ja heidän raju suudelmansa on voimakas ja mehevä kuin villi hedelmä. Rakkaus on aina suuriarvoinen, mistä se sitte tuleekin. Sydän joka sykkii kun te lähestytte, silmä, joka kyyneltyy kun te lähdette, ovat siksi erinomaisia, suloisia, kallisarvoisia asioita, ettei niitä pidä milloinkaan ylenkatsoa. Minä olen ollut lemmenkohtauksissa kevätesikkojen peittämissä ojissa, navetan takana, missä lehmät nukkuvat ja ullakkojen oljilla, jotka vielä ovat lämpöiset päivän helteen jälkeen. Muistan karkean harmaan palttinan verhoaman kiinteän, joustavan ihon ja kaipaan lapsellisia ja teeskentelemättömiä hyväilyjä, jotka totisuudessaan ja rajuudessaan ovat herkullisemmat kuin viehättävien ja hienostuneiden naisten herättämät henkevämmät nautinnot. Mutta enin kaikesta pidän näillä seikkailumatkoilla tasangosta, metsästä, auringonnoususta, hämärästä, kuutamosta. Ne ovat maalareille kuin häämatkoja maan kera. Olet yksin aivan lähellä sitä kuin pitkässä rauhallisessa kahdenkohtauksessa. Käyt istumaan niitylle päivänkukkien ja unikoitten keskeen ja katselet viehättyneenä loistavan auringonlaskun valaisemaa pientä kylää, suippoine kellotorneineen, joista puolipäivän soitto kuuluu. Istuudut tammen juurelle tuuheaan, korkeaan, elinvoimasta kiiltävään ruohikkoon. Polvistut, kumarrut, juot kylmää ja kirkasta vettä, joka kastelee viiksesi ja nenäsi, juot sitä tuntien ruumiillista nautintoa, aivankuin jos suutelisit lähdettä huuli huulta vasten. Välistä kun tapaat syvän paikan jonkun pienen virran varrella, heittäydyt siihen ilkialastomana ja tunnet ihollesi virtaavan veden nopean ja keveän liikkeen jääkylmänä ja suloisena hyväilynä. Tunnet iloa seisoessasi kukkulalla, surumielisyyttä lammikoiden partaalla, olet haltioissasi katsellessasi kuinka aurinko kylpee veripunaisten pilvien valtameressä ja valaa virtojen veteen punertavan heijastuksen. Ja illalla kuutamossa ajattelet tuhansia ihmeellisiä ajatuksia, jotka eivät juolahtaisi mieleesikään päivän polttavassa paahteessa. Niinpä saavuin eräänä iltana vaeltaessani tätä samaa seutua, jossa olemme olleet tänä vuonna, pieneen Bénonvillen kylään, joka sijaitsee jyrkän rantakallion juurella Yportin ja Étretatin välillä. Olin tullut Fécampista käsin pitkin rantaa, korkeata rantaa, joka on pystysuora kuin seinä ulospistävine kallionlohkareineen. Olin kävellyt aamusta asti ruohikolla joka on lyhyttä ja hienoa ja pehmeää kuin matto ja joka rehoittaa jyrkänteen reunalla suolaisessa merituulessa. Ja täyttä kurkkua laulaen, kävellen pitkin askelin, seuraten katseillani milloin lokin hidasta ja kaareilevaa lentoa ja sen valkeiden siipien muodostamaa polvea sinisellä taivaalla, milloin kalastaja-aluksen ruskeata purjetta vihreällä merellä, olin viettänyt hupaisen päivän huolettomana ja vapaana. Minulle oli neuvottu erästä pientä maataloa jossa otettiin vastaan matkustavaisia. Se oli eräänlainen majatalo, jota piti vanha maalaisnainen kaksinkertaisen pyökkirivin ympäröimässä normandilaisessa talossa. Jätin rantakallion ja saavuin suurten puiden ympäröimään kylään, missä menin mummo Lecacheurin puheille. Tämä oli vanha, ryppyinen, totinen maalaisnainen, joka aina näytti ottavan vieraat vastaan vastenmielisesti ja epäluuloisena. Toukokuu oli käsissä; suuret omenapuut peittivät pihan tuoksuvalla lehtikatoksellaan, niistä sateli lakkaamatta pieniä vaaleanpunaisia lehtiä, jotka putoilivat ihmisten päälle ja ruohoon. Kysyin: "No, rouva Lecacheur, onko teillä huonetta minulle?" Hämmästyneenä siitä, että näki minun tietävän hänen nimensä, vastasi hän: "Enpä tiedä, kaikki on vuokrattu. Saammehan kuitenkin katsoa." Viiden minuutin kuluttua olimme sopineet huoneesta, ja minä vein reppuni maalaishuoneeseen, jossa lattiana oli maa ja huonekaluina vuode, kaksi tuolia, pöytä ja pesukaappi. Ovi vei avaraan, savusta mustuneeseen keittiöön, missä täyshoitolaiset aterioivat yhdessä maatilan väen ja emännän kanssa, joka oli leski. Pesin käteni, sitten läksin huoneestani. Vanhus valmisti päivälliseksi kananpoikaviilokkia suurella liedellään, jonka uuninkoukku oli mustunut savusta. — "Onko teillä matkustajia tätä nykyä?" kysyin häneltä. Hän vastasi tyytymättömän näköisenä: "Onhan minulla yksi vanhanpuoleinen englannitar. Hän asuu toisessa huoneessa." Viiden soun lisämaksulla päivässä hankin oikeuden saada kauniilla ilmalla syödä yksinäni pihalla. Päivälliseni katettiin siis ulos ja minä aloin jyrsiä normandilaisen kananpojan laihoja jäseniä juoden kirkasta omenaviiniä ja pureskellen karkeata valkoista leipää, joka oli neljän päivän vanhaa, mutta silti erittäin hyvää. Äkkiä avautui puinen portti, joka vei tielle ja omituisen näköinen olento tuli taloa kohti. Se oli hyvin laiha, hyvin pitkä. Punaraitainen skotlantilainen vaippa oli niin tiukasti kiedottuna hänen ympärilleen, että olisi luullut häntä kädettömäksi, ellei lanteiden kohdalta olisi pistänyt esiin valkeaa matkailijapäivänvarjoa pitelevä pitkä käsi. Hänen muumionkeltaiset kasvonsa, joita harmaa tukka ympäröi korkkiruuvinmuotoisina kiharoina, panivat minut, en tiedä miksi, ajattelemaan savustettua silliä, jolla on papiljotit. Hän kulki ohitseni kiireesti, silmät maahan luotuina ja katosi olkikattoiseen majaan. Tämä omituinen ilmiö huvitti minua, se oli varmaankin naapurini, vanhanpuoleinen englannitar, josta emäntämme oli puhunut. En nähnyt häntä enää sinä päivänä. Seuraavana päivänä kun olin maalaamassa tuon viehättävän laakson pohjukassa, jonka tekin tunnette ja joka leviää aina Étretatiin saakka, näin äkkiä katsahtaessani ylös oudon esineen mäenharjalla; sitä olisi voinut luulla lipputangoksi. Se oli englannitar. Minut nähtyään hän katosi. Menin puolenpäivän aikaan aamiaiselle, kävin istumaan yhteisen pöydän ääreen tutustuakseni tuohon vanhaan originaaliin. Mutta hän ei vastannut kohteliaisuuksiini eikä välittänyt pienistä huomaavaisuudenosoituksistani. Tarjosin itsepintaisesti hänelle vettä ja ojensin innokkaasti hänelle ruokalajit. Kevyt, tuskin huomattava päännyökkäys ja joku englantilainen sana, joka lausuttiin niin hiljaa, etten kuullut sitä, oli kaikki mitä sain kiitokseksi. Jätin hänet rauhaan, vaikkakin hän vaivasi ajatuksiani. Kolmen päivän kuluttua tiesin hänestä yhtä paljon kun rouva Lecacheur itse. Hänen nimensä oli miss Harriet. Hän oli etsinyt syrjäistä kylää missä viettäisi kesää ja pysähtyi kuusi viikkoa sitten Bènonvilleen, eikä näyttänyt aikovan ollenkaan sieltä lähteä. Hän ei puhunut milloinkaan ruokapöydässä, söi nopeasti samalla lukien pientä protestanttista lähetysvihkosta. Noita vihkosia hän jakoi kaikille. Kirkkoherrallekin oli niitä vienyt neljä eräs poikanen, joka sai kaksi souta vaivastaan. Hän saattoi välillä sanoa emännällemme, yhtäkkiä ilman mitään esipuheita: "Rakastan Herraa yli kaiken, ihailen häntä koko hänen luomakunnassaan, jumaloin häntä hänen luonnossaan, kannan hänet aina sydämessäni." Ja hän antoi hämmästyneelle eukolle yhden lentokirjasistaan, joiden tarkoituksena oli kääntää koko maailma. Kylässä hänestä ei pidetty. Senjälkeen kuin kansakoulunopettaja oli julistanut: "Hän on ateisti", hän oli tavallaan pannaan pantu. Kirkkoherra, jolta rouva Lecacheur oli kysynyt neuvoa, oli vastannut: "Hän on kerettiläinen, mutta Jumala ei tahdo syntisen kuolemaa, ja minä luulen, että hän on erinomaisen siveellinen henkilö." Sanat "ateisti — kerettiläinen", joiden merkitystä ei tarkoin tunnettu, kylvivät epäilystä mieliin. Väitettiinpä päälle päätteeksi, että englannitar oli rikas ja että hän oli koko ikänsä matkustellut paikasta toiseen, sentähden, että hänen omaisensa olivat hänet hyljänneet. Minkävuoksi olivat sitten omaiset hänet hyljänneet? Tietenkin hänen jumalattomuutensa vuoksi. Hän oli todella noita kiihkomielisiä periaatteen ihmisiä, noita itsepäisiä puritaaneja, joita Englanti synnyttää niin runsaasti, yksi noita vanhoja ja kilttejä sietämättömiä neitoja, joita tapaa kaikkialla Europassa hotellien päivällispöydissä, jotka pilaavat Italian, turmelevat Sveitsin, tekevät Välimeren ihanat kaupungit mahdottomiksi asua. Kaikkialle he tuovat mukanaan omituiset päähänpistonsa, tapansa, jotka ovat kivettyneen vestaalin, kummalliset pukunsa ja eräänlaisen guttaperkan tuoksun, joka saa luulemaan, että heidät yöksi suljetaan rasiaan. Kun näen heitä hotellissa, pakenen kuin lintu, joka näkee linnunpelottimen pellolla. Tämä englannitar oli kuitenkin siksi omituinen, ettei hän ollut minusta epämiellyttävä. Rouva Lecacheur, joka vaistomaisesti vihasi kaikkea, mikä ei ollut maalta, tunsi yksinkertaisuudessaan miltei vihaa vanhanpiian kiihkomielistä olentoa kohtaan. Hän oli keksinyt erään sanan, jota hän tästä käytti, halventavan sanan, joka oli tullut hänen huulilleen jonkun selittämättömän, epäselvän ja salaperäisen ajatustyön tuloksena. Hän sanoi: "Tuo on pirunriivaama." Ja tämä sana käytettynä tuosta ankarasta ja tuntehikkaasta olennosta, oli minusta vastustamattoman naurettava. En enää itsekään kutsunut häntä muuksi kuin "pirunriivaamaksi" ja tunsin hullunkurista iloa lausuessani, hänet nähdessäni, ihan ääneen nuot tavut. Kysyin mummo Lecacheurilta: "No, mitä pirunriivaama puuhailee tänään?" Ja eukko vastasi loukkaantuneen näköisenä: — "Voitteko uskoa, herra, hän on ottanut sammakon, jonka koipi on murskaantunut ja vienyt sen huoneeseensa ja pannut sen pesuastiaan ja hoidellut sitä kuin ihmistä. Jollei se ole säädytöntä, niin ei mikään!" Toisella kertaa oli hän ostanut rantakallion juurella kävellessään suuren kalan, joka juuri oli saatu merestä, ainoastaan siinä mielessä, että sai heittää sen takaisin mereen. Ja kalastaja, vaikkakin oli saanut runsaan hinnan siitä, oli suunnattomasti suuttunut, enemmän kuin jos miss Harriet olisi ottanut rahaa hänen taskustaan. Hän ei vielä kuukaudenkaan kuluttua voinut puhua asiasta raivostumatta ja puhkeamatta sadatuksiin. Sepä se, miss Harriet oli pirunriivaama, mummo Lecacheurilla oli ollut nerokas hetkensä, kun hän oli ristinyt hänet siksi. Tallirengillä, jonka liikanimenä oli Sapeur syystä että hän oli nuoruudessaan palvellut sapöörinä Afrikassa, oli toinen mielipide. Hän sanoi ilkeämielisen näköisenä: "Hän on entinen rangaistusvanki, joka on istunut aikansa." Olisipa tuo naisparka tiennyt! Céleste nuori palvelustyttö ei suostunut millään ehdolla häntä palvelemaan — en voinut käsittää miksi. Ehkä yksinomaan siitä syystä, että hän oli muukalainen, että hänellä oli toinen kieli ja uskonto. Olihan hän sitäpaitsi pirunriivaama. Hän vietti aikansa kuljeskelemalla pitkin seutua, etsien ja palvellen Jumalaa luonnossa. Eräänä iltana näin hänet polvillaan pensaikossa. Lehtien välistä pilkoitti jotain punaista, minä työnsin syrjään oksat ja miss Harriet nousi seisomaan hämillään kun olin hänet nähnyt siinä asennossa, ja tuijotti minuun kauhistunein silmin kuin kissapöllö, joka on yllätetty päivänvalossa. Työskennellessäni kalliolla, näin hänet välistä seisomassa rantakallion reunalla, kuin mikäkin sähkölennätinpylväs. Hän katseli intohimoisesti aavaa merta, jonka valo kultasi, ja avaraa taivasta, jonka tuli purppuroi. Välistä keksin hänet laakson pohjukasta; hän käveli nopeaan — hänellä oli englannittaren joustava käynti — ja minä menin häntä kohden tietämättä miksi, yksinomaan saadakseni nähdä hänen kirkastuneet kasvonsa, hänen kuihtuneet ihmeelliset kasvonsa, jotka kertoivat syvästä ja sisäisestä ilosta. Usein tapasin hänet myöskin erään maatalon kolkassa. Hän istui ruohikossa omenapuun varjossa pieni raamattu avattuna polvilla ja katse kaukana harhaillen. Sillä minä en lähtenytkään pois, minua kiinnitti tuohon rauhaiseen paikkakuntaan tuhannet siteet rakkaus, sen laajoihin ja ihaniin näköaloihin. Viihdyin mainiosti syrjäisessä maakylässä, kaukana kaikesta, lähellä maata, hyvää, tervettä, kaunista ja vihreätä maata, jota me kaikki kerran höystämme ruumiillamme. Ja kukaties — täytyy tunnustaa — liittyi siihen, mikä sai minut jäämään mummo Lecacheurin luo, hiukkanen uteliaisuutta. Olisin tahtonut oppia hiukan tuntemaan miss Harrietia ja saada tietää, mitä liikkuu vanhojen vaeltavien englannittarien yksinäisissä sieluissa.

Tuttavuutemme alkoi jotenkin omituisesti. Olin saanut valmiiksi harjoitelman, joka oli mielestäni hyvä ja olikin sitä. Se myötiin viisitoista vuotta myöhemmin kymmenestä tuhannesta frangista. Sen aihe oli yksinkertaisempi kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, eikä se noudattanut mitään akateemisia sääntöjä. Koko oikea puoli kuvasi kalliota, suunnattoman suurta rosoista ruskeiden, keltaisten ja punaisten merenruohojen peittämää kalliota, jolle auringonvalo virtaili kuin öljy. Ilman että aurinko oli näkyvissä, virtasi valo kivelle ja kultasi sen tulenkarvaiseksi. Siinä kaikki. Liekehtivä, suurenmoinen etuala oli hämmästyttävä valorikkaudessaan. Vasemmalla meri, ei sininen meri, liuskakivenkarvainen meri, vaan maksakivenkarvainen, vihertävä, tumma ja uhkaava meri synkän taivaan alla. Olin työhöni niin tyytyväinen, että hypähtelin kantaessani sitä majataloon. Olisin suonut koko maailman näkevän sen heti. Muistan että näytin sitä tien varrella olevalle lehmälle ja huusin: "Katso tätä, lehmäparka. Etpä saa usein nähdä sen vertaista." Pihaan päästyäni kutsuin täyttä kurkkua huutaen mummo Lecacheuria katsomaan: "Hoi, hoi, emäntä, tulkaa tänne ja silmäilkää hiukan tätä." Eukko tuli ja katseli maalaustani tylsin katsein, jotka eivät tajunneet mitään. Hän ei nähnyt edes kuvattiinko siinä taloa vai härkää. Miss Harriet tuli kotiin ja kulki ohitseni juuri sillä hetkellä kun näytin tauluani ravintolan emännälle pitäen sitä levitettynä molemmin käsin. Pirunriivaama ei voinut olla sitä näkemättä, sillä pidin sitä tahallani niin, että hänen katseensa täytyi osua siihen. Hän pysähtyi äkisti hämmästyneenä, ihastuneena. Se oli kai hänen oma kallionsa, jolle hän kiipesi rauhassa haaveilemaan. Hän mutisi englantilaisen "Ah" sellaisella äänellä ja niin ihaillen, että minä käännyin hymyillen häneen päin ja sanoin: — Siinä on viimeinen tauluni, neiti. Hän kuiskasi haltijoissaan, naurettavana ja liikuttavana: — "Oi, herra, te ymmärrätte luontoa sydäntä liikuttavalla tavalla." Kunniani kautta, minä punastuin enemmän hyvilläni tästä kohteliaisuudesta kuin jos sen olisi lausunut joku kuningatar. Olin ihastunut, valloitettu, voitettu. Kunniasanallani, olisin voinut suudella häntä. Istuin pöydässä hänen vieressään kuten aina. Ensikerran hän puhui jatkaen ääneen ajatustaan: "Oh, minä rakastan niin sanomattomasti luontoa." Aterian jälkeen me nousimme yhtäaikaa pöydästä ja menimme pihan poikki. Minä avasin rantakalliolle vievän veräjän luultavasti sen peloittavan tulipalon houkuttelemana, jonka auringonlasku sytytti merellä, ja me lähdimme rinnatusten kulkemaan tyytyväisinä kuten henkilöt, jotka ymmärtävät toisensa ja tuntevat toisensa perinpohjin. Ilta oli lämmin ja vieno, yksi noita herttaisia iltoja, jolloin sielun ja ruumiin on hyvä olla. Kaikki on nautintoa, kaikki on lumousta. Leyhkeä ilma täynnä heinän ja lehväin tuoksua hyväilee hajuaistia villillä lemullaan, hyväilee makuaistia merta muistuttavalla maullaan, hyväilee mieltä tenhoavalla suloudellaan. Kuljimme nyt jyrkänteen reunalla, yläpuolella aavan meren, joka vyörytteli aaltoloitaan satasen metriä allamme. Ja me joimme täysin siemauksin tuota raikasta ilmaa, joka oli kulkenut poikki valtameren ja nyt hiljaa hiveli ihoamme suolaisena aaltojen pitkästä suudelmasta. Ruudukkaiseen vaippaan kääriytyneenä katseli englannitar haltioittuneena, kasvot tuuleen päin, kuinka suunnattoman suuri aurinko vaipui mereen. Kaukana taivaanrannalla kuvastui kolmimastoisen täysin purjein kulkevan laivan varjo punertavalla taivaalla. Lähempänä kulki savua tupruttava höyrylaiva, joka jätti jälkeensä poikki näköpiirin ulottuvan pilven. Punainen pallo vaipui alemma hitaasti. Pian se kosketti vettä juuri tuon liikkumattoman laivan takana, joka nyt näyttäikse tulikehyksessä loistavan taivaankappaleen keskellä. Se vaipui verkalleen valtameren helmaan. Se pieneni, katosi. Näytelmä oli loppunut. Näkyi enää vaan tuo pieni laiva, jonka ääripiirteet kuvastuivat etäisen taivaan kultapohjalle. Miss Harriet katseli intohimoisin katsein loistavaa auringonlaskua. Hänellä oli varmaan hillitön halu syleillä taivasta, merta, koko näköpiiriä. Hän kuiskasi: "Ah, rakastan... rakastan... rakastan..." Näin kyyneleitä hänen silmissään. Hän jatkoi: "Tahtoisin olla pieni lintu saadakseni lentää avaruuteen." Ja hän seisoi, kuten niin usein olin hänen nähnyt seisovan rantajyrkänteellä punaisena punaisessa vaipassaan. Olisi tehnyt mieleni piirtää hänet luonnoskirjaani. Siitä olisi tullut haltioitumisen irvikuva. Käännyin poispäin, jotten olisi hymyillyt. Sitten puhuin hänelle maalauksesta, aivankuin olisin puhunut jollekin toverille, ottamalla huomioon värien vivahdukset, eri asteet ja voimakkuuden, käyttäen ammattisanoja. Hän kuunteli minua tarkkaavaisesti, ymmärtäen, koettaen arvata sanojen hämärää merkitystä, saada selville ajatusta. Vähä väliä hän lausui: "Oh, ymmärrän, kyllä ymmärrän. Se on hyvin liikuttavaa." Me palasimme kotiin. Seuraavana päivänä hän tuli nähdessään minut kiireesti luokseni ja ojensi kättään tervehdykseksi. Ja meistä tuli heti ystävät. Hän oli kelpo naisolento, jonka sielu oli kokoonpantu jousista, jotka herkästi laukesivat vireestä hänen tuon tuostakin innostuessaan. Häneltä puuttui tasapaino, kuten kaikilta nelikymmenvuotisilta naimattomilta naisilta. Hän oli kietoutunut katkeroittaneen viattomuuden vaippaan, mutta hänen sydämessään oli jotakin hyvin nuorekasta, hehkuvaa. Hän rakasti luontoa ja eläimiä kiihkoisella rakkaudella, joka kuohui kuin liian vanha viini, aistillisella rakkaudella, josta hän ei ollut mitään antanut miehille. Varmaa on, että kun hän näki imettävän koiran, tamman joka juoksenteli niityllä varsa kintereillä, linnunpesän täynnä piipittäviä, avosuisia, suurpäisiä, paljasruumiisia poikasia, alkoi hänen sydämensä sykkiä kiihkeästä mielenliikutuksesta. Yksinäiset olentoraukat, hotellien päivällispöytien vaeltavaiset ja surulliset vieraat, naurettavat ja säälittävät olentoraukat, minä rakastan teitä siitä lähtien, kun olen oppinut tuntemaan tämän yhden teistä! Huomasin pian, että hänellä oli minulle jotakin sanottavaa, mutta hän ei uskaltanut sanoa sitä ja minua huvitti hänen ujoutensa. Kun aamuisin lähdin reppu selässä, seurasi hän minua kylän päähän asti, äänettömänä, silminnähtävästi huolissaan ja tavoitellen sanoja alkaakseen. Sitten lähti hän äkisti luotani, kulkien kiireesti, hypähtelevin askelin. Eräänä päivänä hän viimein rohkaisi mielensä: "Tahtoisin nähdä kuinka te maalaatte. Sallitteko? Olen hyvin utelias." Ja hän punastui ikäänkuin olisivat hänen sanansa olleet äärettömän rohkeat. Vein hänet Petit-Valin pohjukkaan, missä aloin maalata suurta harjoitelmaa. Hän seisoi takanani seuraten jokaista liikettäni väsymättömän tarkkaavaisena. Sitten sanoi hän äkkiä, ehkä peläten minua häiritsevänsä: "Kiitos" ja lähti pois. Mutta vähitellen hän tuli tuttavallisemmaksi ja alkoi seurata minua joka päivä silminnähtävästi hyvin huvitettuna. Hän toi kainalossaan vaatetuolinsa, jota hän ei sallinut minun kantaa ja istuutui viereeni. Hän jäi siihen istumaan tuntikausiksi liikkumatta ja ääneti seuraten katseellaan siveltimeni jokaista liikettä. Kun äkisti vetäsemällä kankaalle suuren väritäplän saavutin oikean ja odottamattoman värivivahduksen, päästi hän tahtomattaan pienen hämmästyksen, ilon ja ihailun huudahduksen. Hän tunsi taulujani kohtaan hellää kunnioitusta, miltei uskonnollista kunnioitusta tuota työtä kohtaan, joka pienoiskoossa oli jumalallisen luomistyön inhimillistä toisintoa. Tauluni olivat hänestä pyhiä; ja välistä hän puhui minulle Jumalasta koettaen minua kääntää. Hänen hyvä Jumalansa oli omituinen, kiltti ukko, jonkunlainen kyläfilosofi, jonka valta ja voima ei ollut suuri, sillä miss Harriet kuvitteli häntä aina murheellisena vääryyksistä, jotka tapahtuivat hänen silmiensä edessä — ikäänkuin ei hän olisi voinut niitä estää. Miss Harriet oli muuten erinomaisen hyvissä väleissä jumalansa kanssa ja näytti tuntevan hänen salaisuutensa ja vastoinkäymisensä. Hän sanoi: "Jumala tahtoo" tai "Jumala ei tahdo" kuten aliupseeri joka ilmoittaa sotamiehille: "Kapteeni on käskenyt". Hän oli sydämensä pohjasta suruissaan minun tietämättömyydestäni taivaallisten asiain suhteen, joita hän koetti minulle ilmisaattaa ja joka päivä minä löysin taskuistani, lakistani, jonka olin laskenut maahan, värilaatikostani, kengistäni, jotka aamusin seisoivat oveni edessä, noita pieniä hengellisiä lentokirjasia, joita hän epäilemättä sai suoraan paratiisista. Kohtelin häntä sydämellisen suorasukaisesti kuten vanhaa ystävää. Mutta pian huomasin että hänen käytöksensä oli hiukan muuttunut. En ollut ensi aikoina pistänyt sitä merkille. Kun maalasin laaksossa tai jollakin autiolla tiellä, näin äkkiä hänen tulevan nopeasti ja tahdikkaasti käyden. Hän istuutui äkisti hengästyneenä, aivankuin hän olisi juossut tai aivankuin olisi syvä mielenliikutus hänet vallannut. Hänen kasvoillaan oli tuo englantilainen punastus, jota ei tapaa kenelläkään muilla; sitten hän syyttä suotta kalpeni, kävi kalmankarvaiseksi ja näytti olevan pyörtymäisillään. Vähitellen sai hän kuitenkin takaisin tavallisen ulkonäkönsä ja alkoi puhella. Sitten hän äkkiä jätti lauseen kesken ja poistui niin kiireesti ja kummallisesti että minä mietiskelin, olinko ehkä tehnyt jotakin, joka oli häntä suututtanut tai loukannut. Ajattelin viimein, että tuo mahtoi olla hänen varsinaista käytöstapaansa, jota osoittamani kunnioitus tuttavuutemme ensi aikoina oli hiukan muuttanut. Kun hän tuntikausia käveltyään rannalla tuulessa, palasi maataloon, olivat hänen pitkät korkkiruuvikiharansa usein irtaantuneet ja riippuivat aivankuin olisi niiden joustin katkennut. Hän ei ennen ollut välittänyt siitä vähääkään vaan tullut aivan kainostelematta pöytään, tukka tuulen pörröttämänä. Nyt meni hän kamariinsa järjestämään noita lampunlasejaan, kuten minä niitä nimitin; ja kun minä hänelle sanoin tuttavallisella kohteliaisuudella, josta hän aina suuttui; "Te olette kaunis kuin päivä tänään, miss Harriet", tuli hänen poskiinsa heti hiukan punaa, kuten nuorella tytöllä, kuten viisitoistavuotiaalla. Sitten hän tuli aivan villiksi ja lakkasi käymästä katsomassa, kun minä maalasin. Ajattelin: "Se on käänne, se menee ohi." Mutta se ei mennyt ohi. Kun puhuin hänelle, vastasi hän teeskennellyn välinpitämättömästi tai vaikeni ärsyttävästi. Ja hänellä oli kiivastumisen ja kärsimättömyyden puuskia, hermostumiskohtauksia. En nähnyt häntä muulloin, kuin aterioilla ja me emme enää ollenkaan jutelleet. Ajattelin todenteolla, että olin häntä jotenkin loukannut, ja niin kysyin häneltä eräänä iltana: "Miss Harriet, minkävuoksi ette ole enää minua kohtaan samanlainen kuin ennen? Millä olen teidät tehnyt tyytymättömäksi itseeni? Olen hyvin pahoillani." Hän vastasi aivan naurettavan vihaisella äänellä: "Minä olen teitä kohtaan sama kuin ennen. Se ei ole totta, se ei ole totta", ja hän sulkeutui kiireesti kamariinsa. Hän katsoi minuun toisinaan kummallisesti. Olen sittemmin usein ajatellut, että kuolemaantuomitut mahtavat katsoa siten, kun heille ilmoitetaan heidän viimeinen hetkensä. Hänen katseessaan oli jonkinlaista mielenvikaisuutta, salaperäistä ja hurjaa mielenvikaisuutta ja vielä jotakin muutakin, kuumetta, katkeraa, kärsimätöntä ja voimatonta halua johonkin, jota oli mahdoton saavuttaa. Ja minusta näytti, että hänessä oli käymässä taistelu, jossa hänen sydämensä kamppaili tuntematonta voimaa vastaan, jonka hän olisi tahtonut lannistaa. Ja kukaties jotakin muuta vielä... Niin, en tiedä.

Siitä tuli todella outo selitys. Olin jonkun aikaa joka päivä noustuani aamunkoitteessa maalannut taulua, jonka aihe oli seuraava: Levisi syvä rotko, jonka kummallakin seinämällä kasvoi vattupensaita ja puita ja kaikkea tätä vaippasi tuo maidonkarvainen usva, tuo puuvilla, jota toisinaan leijailee laaksoissa ennen auringonnousua. Ja kaukana tiheässä ja läpinäkyvässä usvassa häämötti kaksi ihmistä, poika ja tyttö, jotka seisoivat toisiinsa puristautuneina, suudellen toisiaan, tyttö nojaten päätään poikaan ja poika kumartuneena tyttöä kohti ja suu suuta vasten. Auringon ensi säde pilkisti esiin oksien lomitse ja halkasi sumun, väritti sen ruusunkarvaiseksi maalaisrakastavaisten takana, teki heidän epäselvät varjonsa hopeanhohtaviksi. Se oli hyvin maalattu, kunniani kautta, oikein hyvin maalattu. Maalasin rinteellä joka vei pieneen Étretatin laaksoon. Sinä aamuna oli sattumalta laaksossa leijailevaa usvaa, jota tarvitsin. Joku olento nousi seisomaan edessäni kuin aave, se oli miss Harriet. Nähdessään minut hän aikoi paeta. Mutta minä kutsuin häntä huutaen: "Tulkaa tänne, neiti, tulkaa, minulla on teille pieni taulu." Hän lähestyi kuin katuen. Ojensin hänelle harjoitelmani. Hän ei sanonut mitään, mutta hän seisoi kauvan liikkumattomana katsellen ja äkkiä hän purskahti itkuun. Hän itki suonenvedontapaisesti nytkähdellen kuten ihminen, joka kauvan on taistellut kyyneleitä vastaan, eikä enää voi pidättää niitä, mutta vastustaa vieläkin. Minä nousin vavahtaen liikutettuna surusta, jota en ymmärtänyt, ja tartuin hänen käsiinsä äkillisen hellyyden pakoittamana — kuten tosi ranskalainen ainakin, joka toimii ennenkuin ajattelee. Hän salli käsiensä muutaman silmänräpäyksen viipyä omissani ja minä tunsin niiden vapisevan, kuin olisivat hänen hermonsa vääntyneet. Sitten veti hän ne äkisti pois, tai oikeammin riuhtasi ne irti. Tuo vavistus oli minulle tuttu, tiesin mitä se merkitsi; siitä en voinut erehtyä. Oi, naisen rakkauden vavistus, olkoonpa hän sitten viisitoista, tai neljänkymmenenvuotias, kansannainen tai mailmannainen, löytää niin hyvin tien suoraan sydämeeni, etten milloinkaan epäröi sen suhteen. Koko hänen olemuksensa oli vavissut, värähdellyt, horjunut. Minä tiesin sen. Hän lähti ilman että sain sanaakaan sanoneeksi. Olin niin hämmästynyt, kuin jos olisin nähnyt ihmeen ja niin lohduton, kuin jos olisin tehnyt rikoksen. En lähtenyt aamiaiselle. Kävelin pitkin rantakallion reunaa, minun teki yhtäpaljon mieleni itkeä kuin nauraa, tapahtuma oli naurettava ja surkea ja minä olin mielestäni naurettava ja häntä minä pidin niin onnettomana, että hän saattoi tulla hulluksi. Kysyin itseltäni, mitä minun oli tehtävä. Arvelin ettei ollut muuta neuvoa kuin lähteä paikkakunnalta ja minä päätin tehdä sen heti. Harhailtuani päivälliseen saakka hiukan surumielisenä, hiukan haaveillen, palasin kotiin päivällisajaksi. Istuuduttiin pöydän ääreen tavalliseen tapaan. Miss Harriet oli mukana, hän söi vakavana puhuttelematta ketään, kohottamatta katsettaan. Hänen kasvonsa ja käytöksensä olivat muuten tavalliset. Odotin aterian loppuun, sitten sanoin emännän puoleen kääntyen: "No niin, rouva Lecacheur, en viivy enää kauvan luonanne." Kelpo eukko huudahti hämmästyneenä ja pahoillaan pitkäveteisellä äänellään: "Mitä sanottekaan hyvä herra? Ettäkö jätätte meidät? Ja me kun olemme niin tottuneet teihin!" Katselin syrjästä miss Harrietia; hänen kasvonsa eivät värähtäneetkään. Mutta Céleste, tuo nuori palvelustyttö, kohotti minuun katseensa. Hän oli suurikasvuinen kahdeksantoistavuotias tyttö, punakka, terve, vahva kuin hevonen ja siisti, mikä on harvinaista. Minä suutelin häntä toisinaan syrjäisissä paikoissa uskollisena ravintolatottumuksilleni, en muun vuoksi. Ja ateria päättyi. Menin polttamaan piippua omenapuiden alle ja kävelin ristiin rastiin pihalla, toisesta päästä toiseen. Kaikki mietteet, jotka olivat heränneet päivän kuluessa, aamun outo keksintö, tavaton ja intohimoinen rakkaus, jonka esineenä olin, muistot, jotka olivat seurauksena tuosta keksinnöstä, suloiset ja liikuttavat muistot, ehkä myöskin palvelustytön katse sillä hetkellä kun ilmoitin poislähtöni, kaikki tämä yhdessä sai minut iloiselle mielelle. Huuleni ikäänkuin kaipasivat suudelmia ja suonissani kiersi veri rauhattomana pakoittaen minua tekemään hullutuksia. Yö tuli heittäen varjonsa puiden juurelle ja minä näin Célesten menevän sulkemaan kanatarhaa pihan toisessa päässä. Minä hiivin hänen perässään niin kevyin askelin ettei Céleste kuullut mitään ja kun hän nousi ylös pantuaan kumoon pienet rappuset joita pitkin kanat kulkevat sisään ja ulos, suljin hänet syliini ja peitin hänen suuret ja pyöreät kasvonsa lukemattomilla suudelmilla. Hän taisteli vastaan, mutta nauroi yhtäkaikki, tottunut kun oli sellaiseen. Minkävuoksi päästin hänet äkkiä? Miksi käännyin säpsähtäen? Kuinka saatoin tuntea, että oli joku takanani? Se oli miss Harriet, joka palasi kotiin ja näki meidät ja seisoi liikkumattomana kuin olisi nähnyt kummituksen. Sitten hän katosi yöhön. Minua hävetti, harmitti, olin enemmän pahoillani siitä, että miss Harriet oli nähnyt minut siten kuin jos hän olisi yllättänyt minut jostakin rikoksesta. Nukuin huonosti, olin liian väsynyt, surulliset ajatukset vaivasivat minua. Luulin kuulevani jonkun itkevän. Epäilemättä erehdyin. Useamman kerran luulin myöskin kuulevani, että joku käveli talossa, ja että ulko-ovi avattiin. Aamupuoleen yötä nukuin viimein väsymyksen voittamana. Heräsin myöhään enkä näyttäytynyt ennenkuin aamiaisella, ollen vieläkin hämilläni ja tietämättä miten käyttäytyä. Miss Harrietia ei ollut kukaan nähnyt. Häntä odotettiin, mutta häntä ei kuulunut. Mummo Lecacheur kävi hänen huoneessaan, englannitar oli lähtenyt ulos. Hän oli kaiketi mennyt ulos aamunkoitteessa, kuten niin usein ennenkin nähdäkseen auringonnousun. Se ei herättänyt kummastusta, ja me rupesimme syömään hiljaisuuden vallitessa. Oli kuuma, hyvin kuuma, yksi noita helteisiä, painostavia päiviä, jolloin lehtikään ei liikahda. Pöytä oli katettu omenapuun alle, vähänväliä sai Sapeur käydä täyttämässä saviastian omenaviinillä, niin paljon me joimme. Céleste toi ruoan keittiöstä, lampaanlihamuhennosta perunain kera, kaniinia ja salaattia. Jälkiruuaksi hän asetti eteemme lautasellisen kirsikoita, ensimäiset sinä vuonna. Haluten huuhtoa niitä, pyysin palvelustyttöä noutamaan ämpärillisen hyvin kylmää vettä. Hän tuli viiden minuutin kuluttua takaisin ja ilmoitti että kaivo oli kuivunut. Kun hän oli laskenut alas koko köyden, oli ämpäri koskettanut pohjaa ja tullut tyhjänä ylös. Mummo Lecacheur tahtoi itse ottaa selon asiasta ja meni katsomaan kaivoa. Hän palasi ilmoittaen että hänen kaivossaan näkyi jotakin outoa. Joku naapuri oli luultavasti heittänyt sinne olkilyhteitä kostoksi. Minäkin tahdoin katsoa toivoen näkeväni paremmin ja kumarruin laidan yli. Eroitin epäselvästi valkean esineen. Mutta mikä se mahtoi olla? Keksin silloin että oli laskettava alas lyhty köyden päässä. Keltainen valo karkeloi kiviseinämillä laskeutuen yhä alemmas. Me olimme kaikki neljä, Sapeur ja Céleste mukana kumartuneina aukon yli. Lyhty pysähtyi epäselvän mustan ja valkean selittämättömän esineen yläpuolella. Sapeur huudahti: "Se on hevonen. Näen kavion. Se on pudonnut sinne tänä yönä karattuaan laitumelta." Mutta äkkiä värisytti minua kiireestä kantapäähän. Tunsin jalan ja koholla olevan säären; itse ruumis ja toinen jalka olivat veden alla. Sopersin hyvin hiljaa ja vavisten niin ankarasti, että lyhty hyppeli vimmatusti alhaalla kaivossa: — Tuolla alhaalla on... on... tuolla alhaalla... on miss Harriet. Sapeur yksin ei rävähyttänyt silmiäänkään. Hän oli Afrikassa nähnyt kummempaakin. Mummo Lecacheur ja Céleste alkoivat kirkua ja juoksivat pakoon. Kuollut oli saatava ylös. Sidoin köyden lujasti rengin vyötäisille ja laskin hänet sen avulla alas ja katselin kuinka hän vajosi hämäryyteen. Hänellä oli kädessä lyhty ja toinen köysi. Pian kuului hänen äänensä, joka tuntui tulevan maan uumenista: "Seis!" ja minä näin hänen kohottavan vedestä jotakin, se oli jalka, sitten sitoi hän molemmat jalat yhteen ja huusi: "Hinatkaa." Minä aloin hinata häntä ylös, mutta tunsin käsivarteni voimattomiksi, lihakseni veltoiksi, pelkäsin päästäväni köyden ja pudottavani miehen kaivoon. Kun hänen päänsä tuli kaivonkannen tasalle, kysyin: "No?" aivankuin olisin odottanut hänen tuovan uutisia häneltä, joka oli alhaalla kaivon pohjassa. Nousimme molemmat kivelle ja aloimme seisoen vastatusten kumartuneina aukon yli hinata ylös ruumista. Mummo Lecacheur ja Céleste pitivät matkan päässä meitä silmällä, talon seinän taakse kätkeytyneinä. Kun he näkivät hukkuneen mustien kenkien ja valkoisten sukkien tulevan esiin aukosta, katosivat he näkyvistä. Sapeur kävi häneen käsiksi nilkoista ja niin vedimme sieltä tuon siveän tyttöraukan mitä sopimattomimmassa asennossa. Pää oli kamalan näköinen, mustunut ja revitty; ja hänen pitkät harmaat hiuksensa riippuivat märkinä, ainaiseksi suoristuneina, vettävaluvina ja tahraisina. Sapeur virkkoi halveksivalla äänellä: "Kylläpä on laiha!" Me kannoimme hänet kamariinsa ja kun ei kumpaistakaan naisista vielä kuulunut sain minä tallirengin avulla pukea hänet ruumiiksi. Minä pesin hänen surulliset, muodottomat kasvonsa. Koskettaessani avautui toinen silmä hiukan ja katsoi minuun tuolla kalpealla kylmällä katseella, tuolla kamalalla ruumiiden katseella, joka tuntuu tulevan haudantakaisesta elämästä. Minä suin parhaani mukaan hänen hajallaan olevat hiuksensa ja järjestin ne tottumattomin sormin otsalta aivan uudella ja ihmeellisellä tavalla. Sitten riisuin hänen vettä vuotavat vaatteensa ja paljastin hiukan häveten ikäänkuin olisin tehnyt pyhätön solvauksen, hänen olkapäitään ja rintaansa ja hänen pitkiä käsivarsiaan, jotka olivat hoikat kuin puunoksat. Menin sitten etsimään kukkia, unikoita, ruiskukkia, päivänkukkia, tuoreita ja tuoksuvia heiniä, joilla peitin hänen vuoteensa. Sitten täytyi minun, yksin kun olin hänen luonaan, suorittaa tavanmukaiset muodollisuudet. Hänen taskustaan löydetyssä kirjeessä joka oli kirjoitettu hänen viime hetkellään, oli pyyntö että hänet haudattaisiin tähän kylään jossa hän oli viettänyt viimeiset elonpäivänsä. Hirveä ajatus ahdisti sydäntäni. Minunko tähteni hän tahtoi jäädä tälle seudulle. Illansuussa tuli lähiseudun akkoja katsomaan vainajaa; mutta minä en päästänyt heitä sisään; tahdoin olla yksin; ja minä valvoin koko yön. Minä katselin kynttilän valossa tuota onnetonta, tuntematonta naista, joka kuoli niin kaukana, niin surullisesti. Oliko hänellä ehkä jossakin sukulaisia, ystäviä? Millainen oli ollut hänen lapsuutensa, hänen elämänsä? Mistä olikaan hän tullut niin tuiki yksinäisenä, kodittomana, eksyneenä kuin kodistaan karkoitettu koira. Minkä kärsimyksen ja epätoivon salaisuuden olikaan tuo suloton ruumis kätkenyt, tuo ruumis, jota hän oli kantanut koko elämänsä ajan kuin häpeällistä vammaa, tuo naurettava verho, joka oli karkoittanut kauas hänestä kaiken hellyyden ja kaiken rakkauden. Kuinka onnettomia olentoja onkaan maailmassa! Näin tylyn luonnon ikuisen vääryyden tuon ihmisolennon kohtalossa. Hänen elämänsä oli päättynyt ilman että hän luultavasti milloinkaan oli tuntenut sitä, mikä ylläpitää kovaosaisimpiakin olentoja, toivoa tulla kerran rakastetuksi. Sillä miksipä hän muuten olisi piilottautunut, karttanut muita ihmisiä. Miksi olisi hän intohimoisen hellästi rakastanut koko luontoa ja kaikkia eläviä olentoja, jotka eivät olleet ihmisiä. Ja minä käsitin, että hän uskoi Jumalaan ja odotti toisessa elämässä saavansa korvauksen kurjuudestaan. Hänen ruumiinsa oli nyt hajoava ja muuttuva vuorostaan kasviksi. Hän tulisi kukoistamaan auringonpaisteessa, lehmät söisivät hänet suuhunsa, linnut veisivät hänet siemenenä ja eläinten ruumiista tulisi hän ihmisruumiiseen. Mutta se, mitä nimitetään sieluksi, oli sammunut mustan kaivon pohjassa. Hän ei kärsinyt enää. Hän oli vaihtanut elämänsä toisiin elonmuotoihin, jotka saivat alkunsa hänestä. Tunnit vierivät synkässä ja äänettömässä kahdenolossa. Vaalea kajastus ennusti aamun koittamista. Punertava säde hiipi vuoteelle ja heitti hehkuvan valojuovan vaatteille ja käsille. Oli se vuorokauden hetki, jota hän niin suuresti rakasti. Linnut heräsivät ja visertelivät puissa. Avasin akkunan selkoselälleen, työnsin verhot syrjään, jotta koko taivas olisi nähnyt meidät ja kumartuen kangistuneen ruumiin yli, otin hänen muodottomat kasvonsa käsiini ja painoin hiljaa tuntematta kauhua tai vastenmielisyyttä suudelman, pitkän suudelman noille huulille, joille ei milloinkaan elämässä oltu sitä suotu... Léon Chenal vaikeni. Naiset itkivät. Kreivi d'Étraillen kuultiin ajajan istuimella kerran toisensa perästä niistävän nenäänsä. Kuski yksin nukkui. Ja hevoset, joita ei enää ruoska hätyytellyt, olivat hiljentäneet käyntiänsä, vetivät laiskasti. Break-vaunut tuskin enää ollenkaan liikkuivat: ne olivat äkkiä käyneet raskaiksi, aivankuin olisivat ne olleet täynnä surua.